Pitääkö myös puolison osallistua elämäntapamuutokseen?

Joulumässäilyjen jälkeen yksi jos toinenkin päättää aloittaa uudenvuodenlupausten siivittämänä elämäntapamuutoksen. Kuntosalit ja lenkkipolut täyttyvät, ja ostoskoreihin kerätään tammikuussa smoothieaineksia. Projektin käynnistyessä on mielenkiintoista pohtia, että minkä verran puolison voi olettaa osallistuvan omaan muutokseen. Olen miettinyt hiljattain myös lapsiperheiden ruokailutottumuksia.

Seurasin syksyn aikana Olet mitä syöt -ohjelmaa, ja vaikka en voi täysin allekirjoittaa tv-sarjan dramatisoitua lähestymistapaa elämäntapaongelmiin ja ylipainoon, niin sarja onnistui ainakin herättämään ajatuksia. Eniten mietin perheellisiä osallistujia – vanhempia, joiden pienten lasten ruokavalio koostui samasta sokeri- ja rasvamätöstä kuin vanhempienkin. Yksi osallistuja puolestaan kertoi viimeisessä tapaamisessa parisuhteensa päättyneen ohjelman aikana, ja katsojien annettiin selvästi ymmärtää elämäntapamuutoksen olleen yksi eroon johtaneista syistä.

[getty src=”459883746″ width=”594″ height=”398″ tld=”fi”]

Olen joskus miettinyt, miten osaan olla siirtämättä omia ruokaongelmiani tulevaisuuden lapselleni? En haluaisi tietenkään antaa omalle lapselleni samoja ongelmia, kuten nirsoa makumaailmaa, sokerikoukkua, vuosikausien aamupalattomuutta jne. Oli surullista, kun tv-sarjan joissain jaksoissa lapset olivat vähän ihmeissään eri vihanneksista ja marjoista. Minäkin olen tuntenut perheitä, joissa pikaruoka oli enemmän sääntö kuin poikkeus, ja joissa lapset oppivat niin nirsoiksi, että mikään tavallinen ruoka jauhelihakastikkeesta alkaen ei meinannut mennä alas. Joillain on valitettavasti tapana lahjoa lapsia herkuilla (olin itsekin se kiva täti, joka tapasi tuoda siskonpojalle aina suklaarusinoita). Lapsettomana mun ei ehkä ole sopivaa sanoa tätä, mutta ääritapauksissa on varmaan kyse vanhempien yleisestä auktoriteetista tai sen puutteesta.

Kaikki lapset varmasti nirsoilevat joskus, ja on ihan ok syödä toisinaan kalapuikkoja, nakkeja ja vanukkaita. Kunhan perusta on kunnossa. Mutta Suomessakin on lukemattomia perheitä, joissa ei syystä tai toisesta syödä kovin ravintotiheää ja monipuolista ruokaa. En tarkoita moralisoida ketään. Syitä voi olla lukuisia: vanhempien varallisuus, jaksaminen, lasten allergiat tai yksinkertaisesti tietotaidon puute ruuanlaittoa ja ravintoa koskien. On tiedossa, että vanhempien sosioekonominen tausta vaikuttaa lasten ruokailutottumuksiin (THL.fi). Suurin osa vanhemmista kuitenkin varmasti haluaa jälkikasvunsa parasta, ja yrittää toteuttaa sitä resurssiensa mukaan. Siksi minäkin olen pohtinut etukäteen näitä kysymyksiä. Olen nirso, miten opetan lapsen mahdollisimman kaikkiruokaiseksi? En ole mikään kodinhengetär arkiruokailuja suunnitellessani, osaanko tehdä tarpeeksi monipuolisia ruokia? Riittävätkö rahat, kun terveellinen ruoka on usein yllättävän kallista? Jaksanko tehdä säännöllisesti ruokaa, kun nytkin kokkaaminen on toisinaan työn ja tuskan takana? Miten tällainen sokerihiiri näyttää hyvää esimerkkiä lapselle herkuttelun suhteen? En menetä yöuniani näitä miettiessä, mutta koen ihan hyödylliseksi pohtia tällaistakin jo vähän ennakkoon.

[getty src=”911467014″ width=”594″ height=”396″ tld=”fi”]

Lapset tulivat lähinnä mieleen Olet mitä syöstä, mutta vedän tästä aasinsillan päivän varsinaiseen aiheeseen. Jos minä pyrin elämäntapamuutokseen, niin minkä verran voin odottaa puolisoni osallistuvan siihen? Mielipiteitä on varmasti yhtä monta kuin vastaajiakin, mutta itse lähestyisin ongelmaa tilannekohtaisesti. Muuttujia on paljon, mm. kuinka erilaiset puolisoiden elintavat ovat alun perin olleet, kuka tekee kotona ruuan, ja kuka esimerkiksi maksaa ruuat ja ulkonasyömiset.

Jos alkaisin itse vaikka kasvissyöjäksi, en pakottaisi Matiasta seuraamaan perässä. Minä tosin teen useammin ruokaa meillä, joten todennäköisesti Matiaksen ruokavalioon kuuluisi jatkossa enemmän kasvisruokaa. Nythän tilanne on se, että mä olen viilannut meidän ruokavaliota parempaan suuntaan ilman kovin radikaaleja muutoksia. Kasviksia ja hedelmiä menee enemmän, pastat on vaihdettu täysjyvään ja leipä hapankorppuun. Olen karsinut paljon turhakkeita, eikä meillä ole enää jatkuvasti kaapissa esim. (tuore)mehua. Itse syön pehmoleipää nykyisin enää harvoin, ja pitkäaikaistavoitteena on myös vähentää punaisen lihan kulutusta, ihan jo ympäristönkin puolesta. Jo nämäkin pienet seikat ovat tehneet hurjan muutoksen mun vatsan toimintaan, ilman mitään kitudieettiä. Oon liian nautiskelija luopuakseni kaikesta hyvästä ruuasta, mutta ilokseni olen huomannut, että mun ei tosiaan ehkä tarvitsekaan. Kesällä juoksin koko ajan vessassa tai olin vastaavasti syömättä välttääkseni vessarumban. Nyt selvisin kolme päivää putkeen joulupöydissä ongelmitta, vaikka esimerkiksi jouluaatto suhteellisen vieraassa paikassa miehen suvun kanssa jännitti etukäteen. Vielä on paljon tehtävää, mutta olen saanut paljon aikaan jo suhteellisen pienillä muutoksilla, jeij! Herkuttelun kanssa menin joulukuussa takapakkia (kukapa ei?), mutta se on nyt alkaneen arjen ykköstavoitteita.

Puolison ei siis tarvitse minusta tehdä täysin samanlaista muutosta, mutta onnistumisen kannalta myös puolison sitoutuminen projektiin on tärkeää. Käytännössä olisi vaikeaa, että puoliso vetelisi vieressä mättöä ja herkkua entiseen malliin, kun itse yrittää tsempata. Sortumisen riski vähenee, kun kaupasta ei edes tuoda kotiin ylimääräisiä herkkuja, pakastepizzoja, sokerivälipaloja jne. Me sovittiin, että nyt kun uutenavuotena viimeisetkin joulukohvehtirasiat tyhjenivät mystisesti, niin kaupasta ei tästedes yksinkertaisesti osteta mässyjä muuten kuin herkkupäivinä. Puolisolla on iso merkitys myös henkisessä kannustuksessa. Elämäntapamuutos vaatii paljon, ja mä esimerkiksi myönnän olleeni oikeasti tosi ärsyttävä sokerivieroitusoireissani, varsinkin kauppareissuilla. 😀 Pitkää pinnaa ja lujatahtoisuutta vaaditaan myös toiselta osapuolelta!

[getty src=”168278466″ width=”507″ height=”337″ tld=”fi”]

Mun aikaisemman kauramaitokokeilun aikana Matias sai kahviaan varten tavallista maitoa, enkä ole missään vaiheessa edellyttänyt Matiasta luopumaan tavallisesta pehmoleivästä, normaaleista työeväistään, satunnaisista lihapiirakoista tai oluesta ja viskistä. Matias on terve kuin pukki, eikä luonnostaan koe esimerkiksi mitään vetoa herkutteluun. Mun nähdäkseni Matiaksen suurin ruokaongelma on ollut vähäkuituinen ruokavalio, sillä kasviksia, hedelmiä, marjoja ja täysjyvätuotteita ei juurikaan kulunut aiemmin. Tämä korjaantuu automaattisesti mun tekemien ruokavaliomuutosten myötä. Eli sinänsä meillä on aika helppo tilanne, eikä Matias ole oikeasti joutunut elämään pelkällä “pupunruualla”. Jos pariskunnan kumpikin osapuoli olisi samanlaisia herkkuperseitä kuin minä, niin projekti täytyisi varmaan alusta asti ideoida ja toteuttaa nimenomaan yhteisenä tavoitteena.

Elämäntapamuutos on tarttuvaa, ja mä esimerkiksi mielelläni surautan smoothieta tupla-annoksen tai leikkaan samalla Matiaksellekin hedelmäpaloja iltapalaksi. Mulle se on sellaista arkipäivän huolehtimista – jos haluan pitkän avioliiton, niin voin samalla vaivalla ainakin tehdä oman osuuteni sen eteen, että myös mieheni vitamiinit ja kasvisannokset täyttyvät. Urheilun suhteen meillä on hyvin kannustava tilanne, sillä Matias tykkää liikunnasta ja on paljon sporttisempi kuin minä, vaikka arkisesti liikunta jääkin aika vähiin myös hänellä. Jos vain on aikaa, niin hän lähtee kyllä mielellään kävelylle, sulkapalloon, porrastreeneihin tai trampoliinipuistoon. Se helpottaa, ettei mun tarvitse oman motivaationi lisäksi taistella vielä toisen motivaation puolesta.

Tiivistetysti: mun mielestä puolison osallistuminen on käytännön toteutuksen ja onnistumisen kannalta tärkeää, mutta puolisoa ei voi ehkä vaatia luopumaan kaikista mukavuuksistaan, varsinkaan jos hänellä ei oikeasti ole samanlaista tarvetta. Ihanteellisessa tapauksessa elämäntaparemonttia tekevän muutokset ohjaavat koko perheen ruokailu- ja liikuntatottumukset kohti yleisiä suosituksia ilman, että kukaan kokee joutuneensa millekään kuurille. Elämäntapamuutoksessa on kyse nimenomaan uusista, koko loppuelämän ajaksi omaksuttavista tavoista, joten niiden toteuttaminen täytyy pitää realistisena niin, että noudattaminen on mahdollista kiireisen arjenkin keskellä ilman mahdottomia ponnisteluja.

Mitä ajatuksia teillä heräsi? Oletko tehnyt tai tekemässä elämäntapamuutosta, ja miten puolisosi suhtautuu siihen?


2 thoughts on “Pitääkö myös puolison osallistua elämäntapamuutokseen?

  1. Satu Vastaa

    Hyvä juttu oli kyllä! Oon samaa mieltä, että kyllä se tietyllä tavalla vaatii mieluusti molempien tuen, mutta oma tilanne on sellainen, että itse haluaisi saada myös puolison mukaan lenkille, mutta jos toinen ei ole yhtään sellainen ihminen, jota kiinnostaa, niin ei sitä myöskään voi pakottaa. Se vaatii ehkä hieman enemmän tahdon lujuutta , mutta elämäntapamuutos onnistuu kyllä yksinkin parisuhteessa ollessa, mutta ainakin, jos itse tekee ruoat niin saa toisenkin syömään vähän terveellisemmin😉

    1. mikaelajuliaemilia Vastaa

      Tilanteita on monenlaisia! Pakottaa ei tietenkään voi, mutta ruokamuutoksiin on syytä tottua tai sitten alkaa tehdä omat ruokansa itse 😉

Leave a Reply

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *